| |  |  | | | Reijo Jylhä on humaani valmentaja
Suomen hiihtomaajoukkueen päävalmentajana Reijo Jylhän voisi sanoa edustavan huippu-urheilua parhaimmillaan. Menestys on ainoa asia, jolla julkisuus mittaa hänen työnsä laadun; menestymättömyys taas saa syyttävät sormet kohdistumaan juuri häneen.
Jylhä ei nojaa valmennuksessaan ruoskaan eikä desibeleihin. Rauhallisen luonteen omaavana häntä ei näe hermostuvana eikä huutavana, sillä viesti menee perille selvällä puheellakin.
– Olen humaani ja koulutukseltani luokanopettaja, Jylhä hymähtää perusteluksi.
Maastohiihto on kuulunut Reijo Jylhän elämään kiinteästi jo kapaloikäisestä asti. Kannuksessa syntynyt ja Halsualla ensimmäiset 20 vuottaan asunut Jylhä uskoo pienellä paikkakunnalla asumisen vaikuttaneen siihen vahvasti. Tuolloin Halsuassa harrastettiin hiihtoa hänen mukaansa kesät ja talvet, koulussa välitunneillakin hiihdettiin. Koulujen välisestä hiihtokilpailusta ja siinä menestymisestä Jylhän taival hiihdon parissa varsinaisesti alkoikin.
– Äitini ei urheillut, mutta isäni harrasti pyöräilyä, ja siitä tuli minullekin pitkäaikainen harrastus hiihdon ohella, Jylhä muistelee.
Eikä hän mikään turha mankelin sotkija ollutkaan, sillä aktiiviuransa aikana Jylhä voitti nuorten sarjassa yhden SM-kullan ja yhden hopean. Lisäksi hänen voittosarakkeestaan löytyy pesäpallon tekniikkakilpailun ykkössija. Silti hiihto vei miehen mukanaan.
Nuorempana Reijo Jylhä kuului Hopeasompa-menestyjiin eli hiihti juniorisarjoissa kärjessä. Mutta aivan huipulle hän ei hiihtourallaan kuitenkaan päässyt; jotain jäi puuttumaan.
– Testien perusteella lahjakkuuteni olisi pitänyt riittää huipulle asti. Motivaatiotakin oli, ja harjoittelin omasta mielestäni tuolloin paljon. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli enemmänkin harrastelua. Olisin ehkä tarvinnut vahvan valmentajan, joka olisi potkinut minua vielä enemmän eteenpäin, Jylhä pohtii.
Seuraamista, ei vain ohjeistamista
Kaikista ihmisistä ei ole valmentajiksi, mutta Reijo Jylhä on ollut valmentaja jo nuorena. Ensimmäiselle valmentajakurssille hän ilmoittautui 14-vuotiaana, ja ensimmäinen henkilökohtainen valmennettava hänellä oli 17 vuoden ikäisenä.
– Oman valmentautumisen kautta kiinnostus valmennukseen heräsi, hän kertoo.
Yhtä lailla heräsi mielenkiinto opettamiseen, joten Jylhä opiskeli ja valmistui Jyväskylän OKL:stä täydentäen lukujaan myös liikuntatieteiden tiedekunnassa. Valmentaminen ja opettaminen – nämä kaksi työtä hän sai yhdistettyä Vuokatin Urheiluopistolla, jossa hän on toiminut sekä tuntiopettajana että valmentajana aina vuodesta 1987 lähtien.
- Valmentajankin ammatti on pitkälti opettamista, joten en minä kauhean kaukana ole opettajasta, hän muistuttaa.
Jylhän työtehtäviin on kuulunut myös Sotkamon urheilulukion johtavana, Hiihtoliiton nuorten joukkueiden, B- ja A-maajoukkueiden valmentajana toimiminen. Hänellä on siis laaja näkökulma hiihtovalmennukseen, oli kyse sitten nuorisovalmennuksesta tai huippu-urheilusta.
– Hiihto on kiitettävä laji nuorille, se on niin sanotusti harrastajaystävällinen. Useissa lajeissa vaaditaan erikoistumissa jo aikaisessa vaiheessa, mutta hiihdossa eri lajien harrastaminen on vain positiivista. Siinä huipulle päästään yleensä vasta myöhään, joten muilla lajeilla saa hyvää pohjaa harjoittelulle.
Lasten kilpailemisesta tehty mörkö
Se, että hiihdossa tosiaan päästään usein huipulle vasta myöhäisessä vaiheessa, aiheuttaa lisää haasteita. Jotta lahjakas nuori urheilija voi harjoitella täysipainoisesti päästäkseen huipulle, täytyy myös tausta-asioiden olla kunnossa.
– Osa lahjakkaista hiihtäjistä on lopettanut vain siksi, ettei heillä ole resursseja harjoittelun ulkopuolisten asioiden, kuten esimerkiksi koulutuksen, hoitamiseen.
Urheilulukiot ovat yksi ratkaisu tähän ongelmaan, ja Jylhän mielestä lukion aloittamisikä, 16 vuotta, onkin hyvä ikä aloittaa valmentautuminen sekä tehdä asteittaista lajivalintaa. Samainen urheilijan ikävuosi on hänestä myös tärkeä valmentajille.
– Valmentajien pitäisi pystyä käyttämään tuossa iässä paljon aikaa urheilijalle, seurata hänen harjoituksiaan enemmän. Yleensä tuossa iässä valmentajat keskittyvät valitettavan paljon ohjeistamaan eivätkä seuraa harjoituksen toteuttamista.
Jylhä haluaisi muuttaa yhteiskunnan vallalla olevaa trendiä, joka on karsinut liikuntaa kouluista ja vähentänyt hyötyliikuntaa muilla elämän aloilla, sillä tämä heijastuu myös valmentautumiseen.
– Urheilijoiden ja valmentajien täytyy ymmärtää, että töitä täytyy tehdä paljon, jotta pohja saadaan tarpeeksi vahvaksi. Harjoituksen määrää ei pidä pelätä.
Kilpailemisesta on hänen mukaansa tullut myös eräänlainen mörkö, joka aina tasaisin väliajoin nousee puheenaiheeksi. Mielipiteitä löytyy molemmista ääripäistä, Jylhä kuuluu maltillisen kilpailumäärän kannattajiin.
– Ei kilpailemista tarvitse pelätä. Se on kuitenkin lapsen elämässä yksi motivoinnin tekijä, jossa lapsi oppii niin pettymyksen kuin voittamisenkin tunteita.
Nöyryys kasvaa joka kausi
Valmentajana Jylhä ei halua eikä voi miellyttää kaikkia. Hän noudattaa omaa linjaansa, eikä hänen mielestään urheilijan tarvitse aina ymmärtää valmentajan aivoituksia – kunhan vain valmentaja saa urheilijan tekemään oikeita asioita. Suoran puheen hän on huomannut paljon tehokkaammaksi keinoksi valmentaa kuin hienoisen vihjailun.
– Aikoinaan luotin siihen, että urheilijat huomaavat itse, mitä pitää tehdä, mutta se on liian hidas valmennustapa. Selkeä ja suora mielipide ajaa asian paremmin.
Vaikka Jylhä on esiintynyt televisiossakin besserwisserin roolissa, ei hän sitä suostu olemaan valmennuksen saralla.
– Nöyryys kasvaa joka kausi. Kun aloitin valmennustehtävät, luulin tietäväni kaiken. Yhdessä vaiheessa olin varmasti tehokkain virheiden opettaja. Näin vain virheitä urheilijoiden tekniikassa ja suorituksissa, enkä opettanut heitä hiihtämään.
Valmennuksellinen punainen lanka on Jylhän mukaan vaihtunut vuosien aikana useasti, ja erityisesti päävalmentaja-aika kaikessa raadollisuudessaan on opettanut häntä paljon. Optimismi on kuitenkin yksi asia, josta Jylhä ei suostu koskaan luopumaan.
– Aina voi mennä eteenpäin, aina voi oppia ja kehittyä, hän vakuuttaa muistuttaen:
– Jos suhde itseensä on kunnossa, on ihan sama, mitä ulkopuoliset sanovat. Ja menneitä on aivan turhia miettiä jälkikäteen.
Perhe äänesti ”ei” jatkolle
Liikunta ja urheilu on Jylhän perheessä yhtä arkipäiväinen asia kuin hampaiden pesu tai aamupuuron keittäminen. Perheen äiti, Elina, on ammatiltaan yläasteen liikunnanopettaja, 17-vuotias Martti kuuluu maamme lupaavimpiin hiihtäjiin, 15-vuotias Annu liikkuu monipuolisesti, mutta ei varsinaisesti harrasta mitään ja perheen kuopus, 12-vuotias Olli pelaa jääkiekkoa. Vaikka molemmilla vanhemmilla on vahva liikuntatausta, ei ketään lapsista ole pakotettu urheilemaan, eikä edes houkuteltu.
– Olemme pyrkineet siihen, että liikunta olisi meille elämäntapa, mutta harrastuksesta täytyy ottaa myös oma vastuu. Emme ole hirmuviejiä, vaan esimerkiksi kesäisin harjoituksiin mennään polkupyörällä, Reijo Jylhä kertoo.
Hiihto on laji, joka kiinnostaa suomalaisia, myönnettiin sitä ääneen tai ei. Se herättää vahvoja tunteita, myös nuorten parissa, ja jokaisella on aina menestyksestä tai menestyksettömyydestä oma mielipiteensä sanottavanaan.
Jylhä haluaa pitää kotona matalaa profiilia työstään, mutta hän myöntää saavansa silti lapsiltaan kommenttia maastohiihtäjien tekemisistä. Kun esimerkiksi viime kauden päätteeksi mediassa oli äänestys siitä, pitäisikö Reijo Jylhän jatkaa toimessaan, Jylhän perhe äänesti yksimielisesti: ei.
Maastohiihto on kuitenkin hiihtojoukkueen päävalmentajalle sydämen asia. Höyryveturiteoria - liikkeelle hitaasti, mutta varmasti – on toiminut, mutta Jylhä on joskus pohtinut, onko lasti jopa liian suuri.
- En kuitenkaan halua luovuttaa, vaan haluan liikuttaa maastohiihtoa eteenpäin ja tiettyyn suuntaan, hän sanoo vakaasti. |
|
| ![]() |
|  | | |
|
