| |  |  | | |
|
| verkkosivu, johon kirjoitetaan enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Nettipäiväkirjaksikin sitä voi kutsua. Joillekin se on mahdollisuus pohtia ääneen syntyjä syviä tai tuoda esille oman ajatustoiminnan vähäisyys. Lukija päättäköön, mistä tässä on kyse.
|
|
Edellisestä kirjoituksesta on sen verran hävyttömän kauan aikaa, ettei varmasti edes äitinikään ole enää vaivautunut päivystämään mahdollisia uusia aatoksia. Selityksiä riittäisi vaikka millä kiireestä laiskuuteen, mutta todenmukaisin selitys on kuitenkin se, ettei mielipiteeni asioista ole kestäneet kovin kauaa.
Otetaan tuuliviirimietteistäni esimerkiksi vaikka taannoinen opiskeluni. Jatkuva opiskelu on mielestäni kunnioitettavaa ja kiehtovaa ja olin ajatellut itsekin pitäytyä moisessa. Aloittaessani tiedottajaopiskelut oman toimen ohessa ajattelin sen sujuvan leppoisasti, vähän siinä sivussa. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänytkin pitää paikkansa, sillä opinto-ohjelmassa oli vain yksi alue, tiedotuksen lainsäädäntö, jota en ollut työssäni käyttänyt. Alku sujui ajatusteni mukaan, numerot olivat kiitettäviä, vaikka lukeminen oli vähemmän kiihkeää. Kun ensimmäisen kerran tehtävästä tuli "vain" hyvä, vedin herneet nenään ja syytin kaikkea muuta kuin itseäni. Kun tehtävien numerot alkoivat järjestäen olla ennemmin hyviä kuin kiitettäviä, ei auttanut kuin ottaa kirja kauniiseen käteen ja opiskella. Loppuvaiheessa kaksi työtä ja opiskelu alkoivat rassata sen verran pahoin, etten uskonut kykeneväni edes kirjoittamaan opinnäytetyötäni. Pieniä ihmeitä kuitenkin tapahtuu, mutta tällä hetkellä sanon "ei koskaan" jatko-opiskeluajatuksille.
Ehkä vielä parempi esimerkki mielipiteideni vaihtuvuudesta kertoo se, kun "kotitielleni", kantatie 51:lle, julistettiin nollatoleranssi ylinopeuksiin. Myönnetään, että kaasujalka painaa välillä vähän liikaakin, mutta sen verran tarkka olen aina, ettei ajokortti ole hallussani uhanalainen. En kuitenkaan innostunut tästä kokeilusta. Ensimmäiset toleranssiviikot menivät enemmän tai vähemmän mela otsassa, itsesuggestiota harjoitellen; "aja hiljempaa", "kevennä", "ei ole kiire"... Lopulta köröttelyvauhti alkoi sujua ja se oli jopa mukavaa. Parin viikon kuluttua tästä alkoi kuitenkin korveta se, että noudattaessani nopeusrajoituksia olin jatkuvasti ohitettavana. Siinä vaiheessa odottelin jo kiihkeästi poliisin uusia valvontakameroita, jotka mittaavat keskinopeuksia. Sillä saisi ainakin luun kurkkuun niille, useimmiten virolaisille, Audi- ja Bemari-kuskeille, jotka luulevat olevansa liikenteessä kuolemattomia. Eipä mennyt kauaa, kun huomasin kotimatkani varrelle ilmaantuneen 12 uutta kameraa, jotka kuulemma mittaavat keskinopeutta. Ja täytyy myöntää, että nyt en ole taaskaan innoissani...
Kolmas asia, josta en kykene muodostamaan selkeää mielipidettä, on hiihdon ympärillä vellova dopingkeskustelu. Entisenä hiihtoliittolaisena olen jäävi kirjoittamaan asiasta, kiitos työsopimuksen, mutta eipä siitä olisi liiemmin apuakaan, vaikka voisinkin kirjoittaa. Mielipiteeni kun vaihtelevat noin viikottain "voisitteko antaa asian jo olla" ja "tahtoo tietää kaiken" välillä. Molemmissa on puolensa. Toisaalta lajin puhdistaminen pesänlikaajista on aina hyväksi, mutta ajatus puhtaalta pöydältä uuteen nousuun lähteminen tuskin onnistuisi, sillä suomalaiset eivät unohda ja asiasta muistutettaisiin jatkuvasti - aivan kuten Lahden jälkeen.
Aikoinaan haaveilin kolumnistin urasta. Nykyisen kokemukseni mukaan se ura olisi jäänyt varmasti kohtuullisen lyhyeksi.
tiistai 8.7.2008
|
|
Taas oli se päivä, jolloin sai kysyä ja vastata kysymykseen: "Missä olit, kun World Trade Centerin tornit sortuivat?"
Itse istuin tuolloin autuaan tietämättömänä kampaajan pallilla, kunnes session päätyttyä huomasin isäni soittaneen muutamaankin otteeseen. Kun en saanut isääni kiinni, soitin siskolleni varmistaakseni, ettei ole mitään panikoitavaa. Siskoni arveli kohtuu lakoonisesti isän soittaneen siitä, kun lentokoneet törmäilevät Nykissä taloihin.
Ensimmäiseksi ajattelin lennonjohdon mokanneen nyt hyvin, hyvin pahasti. Aika nopeasti asian oikea laita kuitenkin selvisi. Vai... Onko asian oikea laita oikeasti selvinnyt vielä tänä päivänäkään?
Kun tapitin muistopäivänä joukon dokkareita, jossa muisteltiin tuon päivän tapahtumia, huomasin puistavani päätä useampaankin otteeseen. Ehkä koko tapahtuman järjettömyydestä. Ehkä kaikesta siitä, mitä tuon päivän jälkeen tapahtui. Ehkä kuitenkin siksi, että minun on edelleen vaikea uskoa niitä selityksiä, mitä USA:n hallitus on tuosta tapahtumasta kertonut ja joilla se on oikeuttanut kaiken sen jälkeen tapahtuneen.
Okei, myönnetään. En pidä USA:n politiikasta. Ainakaan nykyisestä. Jos joku Yhdysvaltojen presidentti oli politiikaltaan minun makuuni, niin se oli Bill Clinton. Mutta kukapa siitä miehestä politiikkaa muistaa... Ja myönnetään myös se, että rakastan kaikenmaailman salaliittoteorioita. Koskevatpa ne sitten Marilynin, JFK:n, Dianan tai kenen tahansa kuolemia ja murhia. Ja 9/11:n tapahtumat suorastaan pursuavat mahdollisuuksia erilaisiin teorioihin. Ei tarvitse kuin syöttää pari hakusanaa Googleen, niin koko näyttö tursuaa erikielisiä sivustoja salaliittoteorioista.
Moni niistä kertoo samoja huomioita, mitä itsekin tein, kun tilannetta seurasin. George Bushin reaktiota (eli ei mitään reaktiota naamalla), Pentagonin tuhoja (mihin voi kokonaisen lentokoneen romut kadota törmäyksessä tai mistä löytyy niin taitava lentäjä, joka pystyy lentämään koneen niin matalalla ja niin kovaa, ettei se jätä mitään jälkiä maahan tai lähellä oleviin autoihin, kaapeleihin tai vastaaviin?), WTC-tornien romahtaminen (nämä tornithan olivat suunniteltu kestämään myös lentokoneen törmäykset eikä niiden pitänyt romahtaa kuin kerros kerrallaan) ja vielä tänä päivänäkin jatkuva Osaman pakomatka (eihän USA:n tiedustelupalvelulle minkään pitäisi olla mahdotonta).
Voihan tietenkin olla, että kaikkeen löytyy selitys, mikä kumoaa ajatukset siitä, että USA tarvitsi vain "hyvän syyn" aseteollisuuden vahvistamiseen. Tai terrorismin vastaiseen sotaansa. Sillä olisihan se pöyristyttävää, että maa uhraa omia kansalaisiaan aseteollisuuden takia. Eihän Irakin sodassakaan ole ollut kyse öljystä, vaan demokratian levittämisestä...
Mikä salaliittoteorioista pitää paikkansa vai pitääkö mikään? Veikkaan, että sitä emme saa koskaan tietää. Kuten emme sitäkään, mitä oikeasti tapahtui Lahden MM-hiihdoissa ja maastohiihtojoukkueessa samaisena vuonna...
tiistai 11.9.2007
|
|
(Urheilu)toimittajan työn yksi parhaimpia puolia on se, että siinä pystyy tapaamaan ihmisiä tuloksen takaa. Ja omia suosikkeja. Itse olen saanut haastatella suuria idoleitani, jotka ilokseni ovat aina osoittautuneet varsin inhimillisiksi olennoiksi.
Yleensä näissä haastatteluissa ja tapaamisissa on tietenkin hyvä olla edustava, skarppi ja pitää tilannetta hallussa. Aina se ei kuitenkaan onnistu.
Olen sikäli poikkeava suomalainen, että siinä missä muut jääkiekkofanaatikot palvovat Teemu Selännettä, minä ihailen Mats Sundinia. Ja siinä missä Sudden on minulle kuningas, niin Peter Forsberg on suorastaan jumala. Kiitos tästä kuuluu lapsuusvuosien Ängelholm-kesille ja siellä asuvan tätini aivopesulle.
Kun Foppa tuossa jokin aika sitten kävi kääntymässä Suomessa, olin innosta piukeana. Tarkoituksenani oli järjestetyssä infotilaisuudessa edustava, kysyä hyviä, viisaita kysymyksiä - ruotsiksi tietenkin.
Hyvä suunnitelma.
Ja toteutus...? Vähemmän hyvä.
Olisi pitänyt nähdä epäonnistumisen merkit jo siinä vaiheessa, kun joku oli ehtinyt tuhota infokutsun sähköpostista, ennen kuin ehdin printata sen. Toisaalta ei hätää! Muistini on aina yhtä hyvä, joten luotin siihen ajatukseen, että tilaisuus alkoi klo 14.
Herätyskello soi aamulla yhdeksän tienoilla, mutta nouseminen oli liian vaikeaa, joten nousin vasta vähän ennen yhtätoista. Kun ei kiirettäkään ollut. Jossain takaraivossani kuitenkin takoi ajatus, että ehkä minun kannattaisi kannattaisi kaikesta huolimatta tarkastaa infon alkamisaika.
Kello oli 11.05, kun tartuin puhelimeen ja sain tietää, että info alkaa klo 12. Oppita... Ajomatka kun olisi noin tunti ja minä seisoin vielä kylpytakki päällä.
Seitsemässä minuutissa olin saanut itseni autoon, onneksi vaatteet päällä ja hampaat pestynä, mutta siinäpä se kaikki olikin. Hiukset olisi pitänyt pestä ja lisäksi muistin vasta matkalla polkeneeni päivän päätteeksi vielä kuntopyörää. Enkä tietenkään käynyt suihkussa sen jälkeen. Ainoa toiveeni oli se, että hajuveteni olisi tarpeeksi tehokas.
Kaasujalkani oli kovin raskas ja ehdinpä ajomatkan aikana laittaa ripsiväritkin paikoilleen. Tein varmasti nopeusennätyksen, sillä olin paikalla juuri samaan aikaan, kun tilaisuus alkoi.
Mutta edustavuudesta ei ollut tietoakaan, yhtäkään kysymystä ei tullut siinä paniikinomaisessa mielentilassa mieleeni ja ruotsinkielentaitoni ja mystisesti myös kaikki englannin sanat tuntuivat kadonneen täysin koko infon ajaksi.
Siinä sitten seisoin typeränä toimittajien muodostamassa ringissä Fopan ympärillä, enkä saanut yhtään järkevää ajatusta muodostettua. Kateellisena katsoin, kun jumalani huomioi jokaisen kysyjän erikseen ja kyseli heiltäkin jotain, vastasi miljoonannen kerran samaan kysymykseen uransa jatkosta ja olisi seissyt siinä tentattavana vaikka iltaan asti. Lopulta olin ainoa toimittaja, joka ei kysynyt mitään ja loikin häntä koipien välissä kotiin tekstiä kirjoittamaan.
Kun lähtökohdat olivat huonot ja vielä kirjoitusprosessin aikana minua häiritsi sinnikäs lehdenmyyjä, joka ei ymmärtänyt 17. kerrallakaan, mitä sana "ei" tarkoittaa, ei tekstistäni todellakaan tullut mitään Pulitzer-palkinnon arvoista. En voinut kuin myöntyä, ettei aina voi onnistua, lähetin jutun eteenpäin ja söin päivällisekseni ne paahtoleivät, jotka olivat aamulla jääneet paahtimeen minua odottamaan.
torstai 19.7.2007
|
|
Kun on 12 vuotta asunut enemmän tai vähemmän itsekseen, muutamaa vierailijaa lukuun ottamatta, niin ajatus siitä, että joku muu elävä olento asuu saman katon alla tuntuu välillä karmivalta. Vielä pelottavampaa on se, että olen itse tästä olennosta vastuussa.
Niinpä vaikka päätökseni ottaa itselleni koira vaikutti lähipiirini mielestä kenties varsin nopealta, oli sitä pitänyt pohtia, miettiä, käännellä ja väännellä pirun pitkään ja monelta eri kantilta. Perheessäni on ollut lähestulkoon aina koira, joten ajatukset minun ja tämän pikkupupen yhteiselosta ovat varsin realistiset. Täytyy kuitenkin myöntää, että kun eilen sain kuulla pikkupoikani syntyneen, niin alkuinnostuksen jälkeen iski paniikki. Ja se paniikki tulvahtaa mieleen vähän väliä.
Pärjäänkö lapsukaiseni kanssa? Entä jos tämä onkin ongelmatapaus? Aggressiivinen haukkuja, joka tuhoaa kaiken mahdollisen talon sisällä ja puutarhassa? Eikä olotilaani ole suinkaan helpottanut, että muun muassa äitini on ollut kovin skeptinen kyvyistäni hoitaa jotain muuta kuin takapihani muurahaisia.
Toisaalta tapoihini ei ole aikaisemminkaan kuulunut panikoida etukäteen, vaan olen ajatellut asioita tarkemmin vasta niiden osuessa kohdalle. Toki osaan rakentaa b-suunnitelmia, mutta luotan mieluummin fatalistiseen maailmankatsomukseen.
Miksi sitten juuri tämä asia aiheuttaa niin paljon hengen ahdistusta? Kenties siksi, että tämä elävä olento on seuranani (toivottavasti) seuraavat 15 vuotta. Ja se on sitoutumiskammoiselle melkoinen sara. Mutta kenties enemmän panikoin siksi, että tiedän yhteiselomme olevan opintomatka ja kasvun paikka enemmän minulle kuin koiralleni. Ja minä kun luulin jo kasvaneeni tarpeeksi...
Uroksen saapumiseen on vielä kaksi kuukautta. Ensimmäistä kertaa toivon, että kesä olisi jo ohi, ennen kuin se edes alkoikaan.
sunnuntai 17.6.2007
|
|
|
| ![]() |
|  | | |
|
