| |  |  | | | Jukka Leino ja menestyksen metsästys
Lehdet ovat pullollaan voittajien sankaritarinoita, heidän tuhansia harjoitustuntejaan, takapakkejaan, onnistumisiaan, voittojaan. Mutta entäpä urheilija, joka on vasta menestyksen kynnyksellä? Miten paljon hän on jo uhrannut, ja miten paljon vielä vaaditaan?
Alppihiihtäjä Jukka Leino, 28, hakee sitä viimeistä sysäystä, joka nostaa hänet maailman huipulle. Eikä hän ole valmis luovuttamaan.
Heinäveden korkein kohta on laskettelumäen laella, sadan metrin korkeudessa. Ei alppeja, ei edes tuntureita, mutta niistä maisemista Jukka Leino lähti ponnistamaan kohti alppimaailman huippua. Eikä talvisin ollut iltaakaan, etteikö Leino olisi kolunnut rinnettä ylös ja alas. Ensimmäisestä kerrastaan suksien päällä hänellä ei ole muistikuvaa, mutta kuvien mukaan se tapahtui kolme ja puolivuotiaana.
– Minä muistan vain ison keltaisen kypärän päässäni ja sen, että lujaa on menty, Jukka naurahti.
Kilpailu-uransakin Leino aloitti jo ennen kuin ehti kouluun. Hän oli kilpailusarjoihin liian nuori, mutta kisaamaan piti päästä kahta vuotta vanhemman Miikka-veljen perässä, tuloksella ei ollut niin väliä. Isä Pentti oli alppihiihdonopettaja ja valmensi paikallisessa seurassa, joten rinteeseen matkattiin koko perheen voimin.
Heinäveden laskettelurinne avattiin iltapäivisin viideltä. Ennen sitä Leino oli ehtinyt viettämään tunteja luistelemassa ja kaukalopalloa pelaten. Usein aikataulut menivät tiukoille, ja Jukan kotiin päästyä isä ja veli olivat jo menossa rinteelle.
– Muutamat itkupotkuraivarit tuli vedettyä, että isä odottaisi, ja kyllä hän odottikin.
Mutta ihan aina ei isän pinna ollut yhtä pitkä, sillä Jukka halusi joka kerta laskea vielä yhden laskun, kun kotiinlähdön aika koitti.
– Pariin otteeseen hän koppasi minut kainaloonsa, heitti takapenkille sukset jalassa ja laittoi auton ovet lukkoon, Leino hymähti.
Talviviikonloppuisin Pentti Leino pakkasi jälleen perheensä autoon ja suuntasi kulkunsa 600 kilometrin päähän Rukalle, jonne talvi tuli aina aikaisemmin kuin Heinävedelle ja jossa rinteet olivat vaativampia. Pentti jaksoi kuskata lapsiaan, äiti Tuula pestä harjoituskamppeita ja muonittaa perhettä.
– Missään nimessä en olisi päässyt näinkään korkealle tasolle ilman vanhempiani! Isälläni on ollut suurin vaikutus uraani, mutta äitini on yhtä lailla ollut tärkeä.
Vedenjakajalla
Lukiovalinnasta muodostui vedenjakaja Jukka Leinon urheilu-uralle. Periaatteessa hän oli jo päättänyt lopettaa laskemisen, kuten Miikka oli tehnyt tuossa iässä, ja keskittyä opiskeluun. Heinäveden tai Joensuun lukiot olisivat kyllä hänelle kelvanneet.
Joukkuekaveri Tommi Viirret oli kuitenkin toista mieltä, ja hän puhui Jukan ympäri sekä jatkamaan että hakemaan alppikouluun opiskelemaan. Viirretiä Jukka sanookin välillä kiitelleensä, välillä kironneensa.
– Päätimme tuolloin Pentin kanssa, että jos pääsen sisään alppilukioon, panostamme alppihiihtoon kaiken. Jos en olisi päässyt, olisimme luovuttaneet, vuonna 1995 Rukan alppikoulussa opiskelut aloittanut Leino kertasi.
Jukka muutti siis Rukalle 16-vuotiaana, oppi itsenäiseksi ja kehittyi tasaisen varmasti laskijana. Pituutta ja massaakin tuli sen verran lisää, etteivät isommat enää jyränneet häntä rinteissä. Neljän lukiovuoden jälkeen hänellä oli kuitenkin vielä kuusi kurssia suorittamatta, eikä hän ollut päässyt liiton valmennusryhmiin, joten Jukka pyysi lupaa jäädä koulun oppiin ja valmennukseen vielä yhdeksi kaudeksi.
Koulu suostui ja tuona kautena Leino otti aimo harppauksen eteenpäin, ja kauden päätteeksi hänet valittiin Eurooppa-cupin finaalijoukkueeseen.
– Silloin rupesin omasta mielestänikin laskemaan kovaa. Pääsin kilpailemaan Ruotsiin ja Norjaan FIS-kisoja ja löin niissä kovia nimiä. Rahaahan siinä paloi niin, että jouduin ottamaan opintolainaakin reissujen takia.
Kun kutsu Eurooppa-cupin finaaleihin tuli, oli Jukka heti valmiina edustustehtäviin, kunnes hän huomasi kilpailun päivämäärät; äidinkielen ylioppilasaineet olivat samaan aikaan. Jälleen oli aika pitää palaveri Pentti-isän kanssa.
– Päätimme, että jätän aineistoaineen väliin ja luotan siihen, että otsikkoaine menee läpi.
Aineen kirjoituspaikaksi oli merkitty Kuusamo, mutta koska lento Itävallasta oli Helsinki-Vantaan lentokentällä vasta yömyöhään, Leino sai sen muutettua Vantaan Tikkurilaan.
Myöhemmin keväällä Jukka sai kuin saikin valkolakkinsa.
Jotain omaa
Armeija on useille urheilijoille kuin kirosana. Sinä aikana tulokset useimmiten taantuvat ja levonmäärä vähenee. Asepalveluksen suorittaminen Lahden urheilukoulussa ei kuitenkaan vaikuttanut Leinon laskuihin negatiivisesti, pikemminkin päinvastoin. Hän nousi tuona aikana maailmancupin joukkueeseen ja laski Wengenin pujottelun osakilpailussa aivan kärjen tuntumaan, 11:nneksi.
– Armeijaan täytyy vain asennoitua niin, ettei sen aikana ota takapakkia. Pitää löytää sopiva leporytmi ja olla tarpeeksi hyvä urheilija, että saa tarvittaessa vapaata, hän pohti.
Mutta vaikka Leino oli tuolloin pääsemässä jo kovempiin piireihin mukaan, halusi hän vieläkin korkeammalle. Muutto Keski-Eurooppaan, suurempien rinteiden juurelle, kilpailupaikkojen ja hyvien yhteyksien lähelle, tuli ajankohtaiseksi.
– Lukion jälkeisten parin vuoden jälkeen minulle olisi tullut halvemmaksi asua hotellissa kuin kämpässäni Rukalla – ja hotellissa olisin saanut vielä aamiaisen kaupan päälle.
Pieni vuokrakaksio Innsbruckissa olikin hyvä ratkaisu Leinolle. Aluksi hänen kanssaan poikamiesboksia asusti joukkuekaveri Juuso Aulanko ja myöhemmässä vaiheessa Petri Härkönen. Parin vuoden aikana Jukka totesi päässeensä hieman jo maan kulttuuriin sisälle ja läheiselle Stubain-jäätikölle oli hyvä ajaa vapaa-aikanakin laskemaan.
Koti-Suomessa hän asusteli useimmiten veljensä luona Helsingissä, mutta toisen nurkissa vieraileminen alkoi loppujen lopuksi ahdistaa.
– Kaikki tuntui aina vain väliaikaiselta, joten halusin jotain omaa. Jotain, mihin saan laittaa omat tavarat ihan pysyvästi. Ilmeisesti ikä tekee tehtävänsä, Jukka naurahti perustellessaan muuttoaan omaan asuntoon Espooseen.
Kuntoutuksen kautta
Jukka Leino on tehnyt urallaan tasaisesti nousevaa tulosta erityisesti pujottelussa, ja hänen lopullista läpimurtoaan on odotettu pari viimeistä vuotta. Viime kaudella hänen päätähtäimensä oli aina maailmancupin pistesijoilla, ja mitä lähempänä palkintopallia, sitä parempi. Mutta iso tavoite oli päästä myös helmikuussa pidettyihin Torinon olympiakisoihin.
Kovaa maailmancupin tulosta ja olympianäyttöä hakiessaan Leinon saldoksi tuli useita keskeytyksiä, mutta vauhti hänellä oli silti kohdallaan. Tammikuussa Wengenin osakilpailussa hän onnistui jälleen tekemään hyvän tuloksen (21:s) ja tämän ajateltiin riittävän olympiapaikkaan. Leinon ongelmana oli nimittäin alkukaudesta loukkaantunut polvi, joka oli alkanut vihoitella kunnolla.
– Wengeniä edeltävänä päivänä en päässyt edes portaita alas tai ylös, mutta hyvällä teippauksella pystyin laskemaan.
Kisan jälkeen Leinon polvi tähystettiin ja sitä kuntoutettiin sillä silmällä, että Torinossa hän olisi iskussa. Kun olympiajoukkueen valinnat julkaistiin, nimilistalta löytyi kyllä yksi Jukka-niminen alppihiihtäjä, nimittäin Jukka Rajala.
– Ensimmäinen ajatukseni oli, että siinä sukunimessä täytyy olla joku virhe, niin epätodellinen fiilis minulla oli.
Jukka ei kuitenkaan halunnut jäädä pettymystään liikaa märehtimään. Etenkin kun hänen saavuttamansa maailmancupin pisteet auttoivat lopulta Suomen joukkuetta saamaan neljännen laskijan tämän kauden Levin maailmancupiin.
Polvi vaivasi vielä kauden jälkeen niin paljon, että Leino päätyi jälleen maajoukkueen lääkärin Eero Hyvärisen leikkauspöydälle. Kun kipu ei ottanut hellittääkseen, maajoukkueen toinen polvipotilas Kalle Palander suositteli Jukalle Kroatiassa sijaitsevaa kuntoutuspaikkaa.
– Ongelmana ei ollut kuin raha. 10 päivän kuntoutus maksoi 4000 euroa. Jälleen isäni totesi, ettei tässä vaiheessa voi enää luovuttaa, ei ainakaan rahan takia. Jos paikka on hyvä, sinne mennään, ja otetaan vaikka lainaa.
Pienessä Selcen kylässä sijaitseva kuntoutuspaikka oli hintansa väärti, sillä siellä kuntoutettavat laitettiin todella töihin. Aamulla aloitettiin seitsemältä kahden tunnin sessiolla, lounaan jälkeen jatkettiin neljän tunnin jaksolla ja vielä iltapäivällä oli edessä neljän viiden tunnin kuntoutus. Leino palasikin Kroatiasta paljon eheämpänä.
Uskoa riittää
Polvivamma ei ole ollut ainoa Jukka Leinon uraa hidastava vamma. Loukkaantumislistalta löytyvät muun muassa sijoiltaan mennyt olkapää, nilkkavamma ja välilevyn pullistuma. Etenkin selkävamma on aiheuttanut hänelle paljon huolta, sillä alppihiihdossa selkä rasittuu paljon.
– Kyllä tämä silti on kaiken vaivan arvoista. Niin kauan kun uskon, että minulla on mahdollisuus päästä kymmenen parhaan joukkoon, jatkan kilpailemista ja motivaatiota riittää.
Kun usko loppuu, loppuu alppihiihtokin. Mutta vain kilpaileminen, sillä Leino ei usko luopuvansa suksistaan koskaan. Elämässä on kuitenkin muutakin. Leinon kaveritkin perustavat perheitä, lopettavat opiskeluja ja menestyvät työelämässä. Jukka on tällä uralla vasta alkutaipaleella.
– Urheilu-uran yrittäminen on riskaabelia, se voi loppua äkkiä ja vain harvat tekevät sillä rahaa. Mielestäni olen kuitenkin plussan puolella, sillä olen nähnyt ja kokenut paljon. Ehdin vielä tehdä elämässäni muitakin töitä – mutta toivottavasti en vielä pitkään aikaan. |
|
| ![]() |
|  | | |
|
